Olen jumissa. Katson vain aamuyöstä näppäimistöä tyhjänä, ja koitan saada jotain viisasta ja henkevää sanottua. Koitan kuvailla tilanteita, jotta saisin kerrottua kuraattorille ettei ole hyvä olo.
Sitten kun keksii joitakin irtonaisia sanoja, tuntuu etteivät ne kelpaa.
Itseensä ei ikinä pitäisi olla pettynyt. Jos tulisin itse puheilleni, sanoisin; 'Noel Marx, et saa olla pettynyt itseesi, Aina pitää jne jne ootte kuullut tän kakskytkertaa aikasemmin mun suusta, tiiätte ulkoa'...
ja kun jakelen ohjeita, en kuuntele niitä itse.
Vaikka heitän kaiken omien kokemusteni pohjalta. Kehukaa toki kuinka fiksu olen, kiitos, imartelevaa... mutta lähinnä sanon mitä itse tekisin, jos itsekurini ja jaksamukseni riittäisi. Sitten voin lisätä loppuun "ja jos itsekurinne tai jaksamuksenne ei riitä, hakekaa aikuisen apua. Aina ei voi pärjätä yksin.".. miksen tee niin?

Jalkaani pistelee sahanpurut housunkäänteessäni.

G, H, J, K... Tuijotan yhä näppäimistöä, vilkuilen välillä ruutua. Äikästä vitonen, fyssasta kuutonen, hissasta nelonen, ruotsista seiska. Missä hitossa on kasit, ysit ja kympit ja satunnaiset seiskat?
Ne jäi viime kevääseen. Viime talveen. Ne jäi jonnekkin pakkaseen, ja ne odottaa että järkevä porukka noutaa ne.
Ne odottaa että joku joka jaksaa, hakee ne takaisin kylmästä. Joku kietoo niiden ympärille takin, ja sanoo ettei enää ole hätää.
Ja sitten ne suutelee.

Missä on tulviva sanavirta, jota ei saa tukittua? Missä on hyvät välit siskon kanssa? Missä on sanat? Missä on oikeat puheet?
Mistä on lähtöisin äksyys, ilkeily ja tämä luonne? Miksi ne ovat tässä ja nyt? En kaipaa niitä.
Miksen syö, vaikken tunne oloani läskiksi, tiedän että painoni on hyvä, ja rakastan syömistä? Unohdan.
En kai voi sille mitään.
Selittelyä.

Kuuntelen satunnaisia ääniä, en ole varma onko se itkua. Nyt pitää mennä.
Pyydän anteeksi teräviä sanoja.
Anteeksi.